Kun Jeesus Nasaretilaista tarkastellaan historian henkilönä, näkyviin ei tule ensimmäistä kristittyä, varhaishumanistia, esidemokraattia tai protoarjalaista, vaan Palestiinan juutalainen, jossa ei oikeastaan ole muuta erityistä, kuin että ilman häntä maailmanhistoria olisi totaalisesti toisenlainen. Vaikeinta Jeesuksessa onkin ”uskoa” häneen aikansa juutalaisena.

Kirkon ohella moderni yhteiskunta on tehnyt kauheimpia erheitään vähätellessään Jeesuksen juutalaisuutta tai kieltäessään sen. Yksi kaamiva esimerkki tästä liittyy Kolmanteen valtakuntaan.

Vuonna 1941 saksalainen Walter Grundmann, joka oli eräs viime vuosisadan ja myös toisen maailmansodan jälkeisen ajan arvostetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista raamatuntutkijoista, kirjoitti näin: ”Galileassa olivat ei-arjalaiset ja arjalaiset kansat tasaisesti yhä uudelleen jättäneet jälkensä asujaimistoon. Jonkinlaista ulkoista kiinnekohtaa Jeesuksen syntyperän määrittelemiseksi tarkemmin kuin sanalla ’ei-juutalainen’, ei tieteellä ole.” 

Paitsi teologian alennustilaa, toteamus kuvastaa Jeesus-tutkimuksen ja Jeesus-kuvan yhteiskunnallista kantavuutta, tosin aika karmivalla tavalla. Jeesuksen ja juutalaisuuden suhteen määrittelyllä on kaiken kaikkiaan ollut melko surullinen historia niin kirkon kuin tieteen maailmassa.

Uskontunnustuksen lause ”sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi Neitsyt Mariasta” kertoo oleellisen kristillisen kirkon asenteesta Jeesuksen juutalaisuuteen. Jos Jeesus olikin syntyjään juutalainen, hän oli sitä vain niin sanotun inhimillisen luontonsa puolesta. Mikä kirkon opissa on usein koettu ratkaisevaksi ja tärkeimmäksi, on Jeesuksen jumalisuus – se, että Jeesus on Jumalan ainosyntyinen poika.

Päällimmäiseksi seikaksi kirkon historiassa Jeesuksen juutalaisuutta ajatellen onkin usein noussut se, etteivät juutalaiset tunnustaneet Jeesusta Jumalan pojaksi. Uudessa testamentissa kuvataan muun muassa, että ”hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan”, vaan ”vainosivat Jeesukseen uskovia” (Joh 1:11; Ap.t. 4–9). Kun roomalainen virkamies on aikeissa vapauttaa Jeesuksen syytöksistä, sekä tavallinen kansa että juutalaisten johtomiehet lausuvat Matteuksen evankeliumin mukaan: ”Hänen verensä saa tulla meidän ja meidän lastemme päälle!” (Matt. 27:25.)

Kirkon suhtautumisessa juutalaisuuteen taustalla näkyy dilemma kansansa hylkäämästä messiaasta. Uusi testamentti tunnustaa ajatuksen, jonka mukaan ”pelastus on juutalaisista” (Joh. 4:22), mutta se ei se ole estänyt kirkkoa myös käyttämästä ilmaisua ”Kristuksen murhaajat”.

Tieteellinen Jeesus-tutkimus on alkumetreillään ja melko usein myöhemminkin suuntautunut kirkon Jeesus-kuvaa vastaan. Kysymyksessä ei tosin niinkään ole ollut kirkon käsitys Jeesuksen suhteesta juutalaisuuteen.

1700-luvun loppupuolella vaikutti Hermann Reimarus, jonka alun perin anonyyminä julkaistuihin teksteihin monet sijoittavat historian Jeesuksen tutkimuksen alun. Hän kiisti kirjoituksissaan muun muassa ylösnousemuksen historiallisuuden. Tämä ja monet muut Reimaruksen teesit noudattelivat yhteiskunnan valistusaatteellista henkeä.

Tutkimuksessa Jeesus-kuvaa onkin usein taottu vastaamaan niin yhteiskunnallisia kuin myös kirkollisia tilauksia. Ja kuten tuttua inhimillisessä historiassa, vasta myöhempi aika on kyennyt näkemään edeltäjiensä sokeat pisteet niitä korjaten, mutta uusiin syyllistyen.

Noin 200 vuoden aikana Jeesus on kuvattu muun muassa valistusajan ajattelijaksi, liberaaliksi uudistajaksi, eksistentialistisen filosofian tai yhteiskunnallisen tasa-arvon puolesta puhujaksi, monia paljon villimpiä visioita mainitsematta. Kaikissa näissä vaiheissa näkökulma Jeesuksen juutalaisuuteen on pysynyt melko muuttumattomana.

Muutamia yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta, yhteistä eri tutkijoiden kuvauksissa on aivan viime aikoihin saakka ollut juutalaisen taustan jääminen varsin marginaaliseen asemaan. Juutalaisuus on lähinnä tarjonnut kontrastipinnan, jota vasten Jeesus on kyetty hahmottelemaan selkeästi erottuvana, usein nimenomaan edukseen erottuvana. Siinä kuin juutalaisuutta leimaaviksi käsitteiksi katsottiin lakihenkisyys ja kovuus, Jeesus tuotiin esiin armon ja rakkauden sanoman edustajana.

Ehkä karkeimmaksi tapaukseksi nousee alun sitaatissa viitattu natsiajan Saksan antisemitistinen Jeesus-tutkimus ja -kuva, jolla osaltaan hyväksytettiin Kolmannen valtakunnan juutalaisvastaista politiikkaa. Jeesuksen ideologinen erilaisuus tulkittiin ajan oppien mukaisesti yhdeksi todisteeksi myös rodullisesta eroavaisuudesta.

Vaikka Jeesuksen etnisen juutalaisuuden kieltävä selitysmalli sittemmin hylättiinkin, jatkui tulkintatraditio, joka katsoi Jeesuksen julistukseltaan varsin radikaalisti poikenneen aikalaistensa käsityksistä.

1970-luvulta lähtien on Jeesus-tutkimus kuitenkin ollut astumassa uuteen vaiheeseen. Jos on jokin sokea piste, jonka uusi tutkimus on vanhassa ollut erottavinaan, se on juuri juutalaisen taustan saama vähäinen rooli historiallista kuvaa Jeesuksesta piirrettäessä.

Uudenlaisen näkökulman syntyyn on montakin syytä, ehkä merkittävimpänä kuitenkin lisääntynyt tieto ja ymmärrys Jeesuksen ajan juutalaisuudesta itsestään.

Qumranin kääröjen löytyminen 1947 alkaen paljasti, ettei aikaisimmillaan noin 200 j.Kr. kodifioidusta rabbiinisesta kirjallisuudesta tunnettu, sinänsä varsin homogeeninen uskonnon muoto sellaisenaan käynytkään kuvaamaan ajanlaskun alun juutalaisuutta. Jo entuudestaan tiedetyt niin kutsutut Vanhan testamentin apokryfikirjat sekä monet testamenttien välisen ajan juutalaisuudesta kertovat pseudepigrafiset dokumentit otettiin uuteen tarkasteluun.

Vähitellen kehittyi käsitys, jonka mukaan Jeesuksen aika oli juutalaisuuden formatiivista ja siten jopa äärimmäisen heterogeenistä ja monimuotoista kautta. Varhaisjuutalaisuus ei oikeastaan tuntenut mitään normatiivista uskonnon muotoa. Näin ei oikein voida erottaa mitään uskonnollista valtavirtausta, johon saatettaisiin osuvasti viitata ”ajan juutalaisuuden edustajana”.

Näin syntyi näkymä Jeesuksen juutalaiseen kontekstista, joka ei sitten enää toiminutkaan harmaana taustavärityksenä Jeesuksen kirkkaalle erilaisuudelle. Yhdenmukaisen ja latteaksi koetun opin sijasta tarjolla olikin maasto täynnä syvyyttä ja vaihtelua. Kaiken lisäksi käsitys juutalaisuudesta lakihenkisenä uskontona oli osoittautumassa virheelliseksi. Niinpä nykytutkimus on päätynyt lähes päinvastaiseen tulokseen aiemmin vallassa olleeseen käsitykseen verrattuna.

Jeesus ei ollutkaan erilaisuudessaan muista poikkeava. Ei voida sanoa, että hänen julistuksensa olisi mitenkään erityisesti erottunut muusta juutalaisuudesta. Jeesus ei ollut ”toisenlainen” juutalainen, ”vain vähän” juutalainen tai ”ei laisinkaan” juutalainen. Päinvastoin, niin kuin nyt halutaan korostaa, hän oli hyvin juutalainen, aivan olennaisesti myös julistukseltaan.

Jeesus nähdään osana juutalaisuuden dynaamisuutta. Häntä tulee tulkita ja tarkastella aikansa juutalaisuuden lähtökohdista käsin, juutalaisuuden sisäisenä ilmiönä. Näkemys kiteytyy hyvin amerikkalaisen Jeesustutkijan Bruce Chiltonin toteamuksessa: ”Jeesus oli sekä oire että seuraus juutalaisuuden radikaalista pluralisoitumisesta.”

Kyseessä on sinänsä triviaali tutkimuksellinen lähtökohta: Ilmiöt on ymmärrettävä omasta kontekstistaan käsin. Kertonee lähinnä tutkimuksen vaikeasta ja traumaattisestakin menneisyydestä, että monissa uudemmissa Jeesus-analyyseissä kyseinen lähtökohta on koettu valtavaksi, maailmoja liikuttavaksi löydöksi. Toisaalta kyllä paljon onkin liikkunut, ja kyllä juutalainen Jeesus liikuttaa.

Kuten seuraavasta keskustelusta ei pitäisi olla aivan vaikea nähdä, juuri Jeesusta on hankala pysyttää kontekstissaan.

Parhaimmillaan Jeesuksen juutalaisuuden korostaminen merkitsee paitsi vastamyrkkyä antisemitistisille ajatuksille myös oivallista oikaisukeinoa ihmisen ja inhimillisen tutkimuksen väistämättömään taipumukseen peilata oman aikansa käsitykset menneisyyteen.

Kuten on todettu, aikojen ja tapojen vaihtuessa Jeesuksesta on kehkeytynyt milloin valistusaatteellinen, milloin liberaali optimisti, milloin arjalainen, milloin taas demokratian ja tasa-arvon edistäjä. Kiehtovalla tavalla yhteiskunta ei koskaan tunnu tulevan tarpeeksi maallistuneeksi ollakseen kiinnostumatta katsantokantojensa vanhurskauttamisesta Jeesukseen viittaamalla.

Mahdollisesti eräs selvimpiä tämän päivän esimerkkejä kyseisestä taipumuksesta on poliittisesti korrekti Jeesus, joka on diplomaattinen, hienotunteinen ja suvaitsevainen. Jeesus ja hänen aikansa osoittautuvat kovin vieraiksi tällaisille näkemyksille.

Vaikka Jeesuksen ajan juutalaisia uskonnollisia ryhmiä ja koulukuntia on joskus nimitetty puolueiksi, ei pidä kuvitella, että ne olisivat käyneet hyvätapaista parlamentaarista keskustelua keskenään. Sananvaihto oli enimmäkseen hyvin jyrkkää ja tuomitsevaa. Jeesuskin tuli tunnetuksi tästä. 

Usein on otettu esille Johanneksen evankeliumista löytyvä Jeesuksen ryöpytys vääräuskoisia juutalaisia kohtaan: ”Te olette lähtöisin Saatanasta. Hän on teidän isänne, ja hänen halunsa te tahdotte tyydyttää. Saatana on ollut murhaaja alusta asti. Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. – – Mutta minua te ette usko, koska minä sanon teille totuuden. – – Se, joka on lähtöisin Jumalasta, kuulee mitä Jumala puhuu. Te ette kuule, koska ette ole lähtöisin Jumalasta.” (Joh. 8:44–45, 47.)

Karkealta tuntuva teksti osoittautuu ajalle ominaiseksi tyyliksi, kun sitä verrataan moniin varhaisjuutalaisiin kirjoituksiin. Sama ilmiö on toki nähtävissä muussakin myöhäisantiikin kirjallisuudessa.

Esimerkiksi qumranilainen yhdyskuntasääntö neuvoo kiroamaan ”Belialin arpaosan miehiä”, joka yksinkertaisesti tarkoittaa qumranilaisten omaan ryhmään kuulumattomia juutalaisia: ”Kirottu ole sinä kaikkien väärien ja syyllisten tekojesi tähden. Antakoon Jumala sinun (kokea) kauhua kaikkien kostajien käsissä ja lähettäköön hän perääsi tuhon niiden kautta, jotka hankkivat hyvityksen pahoista teoista. Kirottu ole sinä, vailla armoa, pimeiden töittesi mukaisesti. Kirottu ole sinä ikuisen tulen pimeyteen. Älköön Jumala armahtako sinua, kun huudat Häntä avuksesi. Älköön Hän antako sinulle anteeksi, niin että pyyhkisi pois sinun syntisi.” (1QS 2:5–8)

Seuraava pseudepigraafisen Mooseksen testamentin tarjoama kuvaus taas koskee mahdollisesti saddukeusten puoluetta: ”Silloin hallitsevat tuhoisat ja jumalattomat miehet, jotka esiintyvät vanhurskaina – – Mutta he ovat petollisia, ajaen vain omaa etuaan, petollisia kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla – – koettaen niin piilotella itseään, etteivät tulisi tunnetuiksi läpeensä jumalattomina rikollisten tekojensa tähden, joita he tekevät aamusta iltaan.” (Mooseksen testamentti 7:3–4, 7)

Ensimmäisellä vuosisadalla j.Kr. elänyt juutalainen historioitsija Flavius Josefus sanoo seloottien ja sicariien joukoista: ”Mitä te olette tehneet, minkä Lainantaja on siunannut? Mitä te olette jättäneet tekemättä, minkä hän on kironnut? – – Ryöstössä ja murhaamisessa te kilpailette auki raivaten outoja, ennen tuntemattomia pahuuden teitä. – – Te olette pohjasakkaa, kansakunnan äpäräroskaväkeä.” (Juutalaissodat 5:400–401, 443)

Käsitteet pluralismi ja heterogeenisyys Jeesuksen ajan juutalaisuutta kuvaillessa eivät tosiaankaan tarkoita asioita niin kuin ne nykyisin mielletään. Kyse ei ollut mistään moninaisuutta syleilevästä suvaitsevaisuudesta.

Myöhäisantiikin asiantuntija, historioitsija Hans-Dieter Betz toteaa: ”Kaikki nämä ryhmittymät olivat jollakin tavoin ainutlaatuisia, kiistanalaisia, riitaisia ja vakuuttuneita omasta ortodoksisuudestaan.” Tässä mielessä lähin nykyajan vertauskohta varhaisjuutalaisuuden moninaiselle liikehdinnälle, johon Jeesuskin kuului, löytynee uskonnollisessa fundamentalismissa, vaikka vertaus osittain onkin horjuva.

Jeesuksen tulkitseminen hänen omasta kontekstistaan käsin merkitsee sitä, ettei häntä voi kuvata joukkoon jotenkin eksyneeksi humanistiksi. Siitä huolimatta, että monia yhtymäkohtia löytyykin, kuten esimerkiksi Jeesuksen asenne niin sanotusti syntisiä ja muita ulkopuolisia kohtaan, ei osasta voi johtaa kokonaisuutta sortumatta anakronismiin.

Ne, jotka ehkä ovat valmiita hurraamaan Jeesuksen varauksettomalle asenteelle kaikkein syrjäytyneimpiäkin kohtaan, varmasti vaikenevat kuullessaan joutuvansa kadotukseen, elleivät ryhdy Jeesuksen seuraajiksi ja noudata hänen opetuksiaan. Samoin moraalin saralla moniarvoisuuden nimiin vannova yhteiskunta tuskin kykenee tuntemaan omakseen Jeesuksen ja hänen aikansa arkaaista yksiarvoisuutta, tuli kysymykseen sitten avioliittoetiikka tai samaa sukupuolta olevien suhteet.

Näin voimme siis nähdä, että juutalainen Jeesus on oman aikansa lapsi, eikä häntä voida ilman hylkimisreaktioita istuttaa meidän aikamme arvomaailmaan. Onkin ehkä aika palata takaisin myöhäisantiikin maailmaan pohtimaan juutalaisen saarnamiehemme paikkaa omassa kontekstissaan niin kuin se nyt uusimman tutkimuksen valossa esittäytyy.

Image

Edellä olemme käsitelleet joitakin seikkoja, jotka ilmentävät, kuinka Jeesus jakoi oman aikansa hengen ja perustavat katsantokannat. Realistinen kuvaus kenestä tahansa ottaa kuitenkin huomioon myös sen, missä henkilö on omintakeinen. Nimenomaan varhaisjuutalaisuuden dynaamisuudesta johtuen onkin oletettavissa, että Jeesus esitti koko nipun uusia ajatuksia. Mitä ne olivat? Mikä teki Jeesus Nasaretilaisesta muistamisen arvoisen ilmiön jo muutenkin värikkäässä kontekstissa?

Tutkimus on joskus aiemmin arvellut, että vasta myöhempi, erityisesti Paavalilta periytyvä kristillisyys muotoili Jeesuksesta omalaatuisen. Nykyisin ei kuitenkaan olla sitä mieltä, että Jeesus ei olisi voinut olla ajattelussaan omaperäinen, jos kerran ollaan valmiita hyväksymään sekin, että Paavali eli juutalainen nimeltä Saulus Paulus oli omaperäinen.

Järjestelmällisen epäilyn ja monenlaisen lähdekritiikin jälkeenkin nykytutkimus havaitsee seikkoja, joissa Jeesuksen julistuksesta ja hahmosta erottuu taustastaan. Tai kuten saksalainen Jeesus-tutkija Gerd Theissen sanoo, Jeesuksella oli ”itsenäinen profiili juutalaisessa kontekstissa”.

Jeesuksen toiminnan keskuksena oli julistus Jumalan valtakunnasta. Käsite ei suinkaan ollut tuntematon varhaisjuutalaisuudessa. Se keskeinen asema, jonka Jeesus tälle käsitteelle antoi, loi kuitenkin hänen toiminnalleen omintakeiset ääriviivat. Harmiksemme Jeesus ei koskaan selkeästi selittänyt, mitä hän Jumalan valtakunnalla tarkoitti.

Enemmän tai vähemmän arvoituksellisesti hän liitti ajatuksen Jumalan valtakunnasta lähes kaikkeen, mitä hän puhui tai teki. Otaksuttavin selitys tähän on, että hän näin hyödynsi avointa ja voimakkaan jännitteistä käsitettä sulauttaakseen yllättävin assosiaatioin uusia elementtejä kuulijoidensa uskonkäsityksiin.

Eroten muista ajan opettajista ja julistajista Jeesus myös asetti poikkeuksellisen suuren merkityksen omalle persoonalleen. Suhtautuminen häneen ratkaisi paljon, joskus ajan uskonnollisiin sääntöihin nähden hämmästyttävänkin paljon.

Jeesus saattoi muun muassa kehottaa viidennen käskyn (neljäs Lutherin mukaan) täyttämättä jättämiseen, jos se oli hänen seuraamisensa tiellä: ”Eräälle toiselle Jeesus sanoi: ”Seuraa minua!” Tämä vastasi: ”Herra, anna minun ensin käydä hautaamassa isäni.” Mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Anna kuolleiden haudata kuolleensa. Lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa.” (Luuk. 9:59–60.)

Olennaista Jeesuksen viihtymisessä syntisten ja ulkopuolisten seurassa olikin, että juuri nämä suostuivat hänen kanssaan ystävyyssuhteeseen. Suhteen syvyyttä kuvaa ajan kulttuureissa tärkeäksi koettu yhdessä ateriointi.

Samoin huomattavaa omintakeisuutta on havaittavissa Jeesuksen suhtautumisessa juutalaisuuden keskeisimpään uskonkohtaan, liittouskoon. Käsitykseen siitä, että ainoa Jumala oli solminut liiton juutalaisen kansan kanssa, kuului erottamattomasti kuuliaisuus, liittouskollisuus, joka tutkimuksessa nykyisin ymmärretään lähinnä vastaukseksi Jumalan kutsuun.

Jeesus todennäköisesti pitäytyi sekä liittouskossa että kuuliaisuuden vaatimuksessa. Sen sijaan hän pidättäytyi keskustelusta ja toiminnasta, joka tähtäsi sen selvittämiseen, kuinka Jumalan kansan käytännössä tuli elää liitolle uskollisena. Tämä oli ajan juutalaisuudelle ja sen liittoajattelulle aivan olennaisesta, joten Jeesuksen painotus saattoi saada hänet näyttämään välinpitämättömältä itse liittoa kohtaan, mikä oli tuossa ajassa vakavaa.

Näin nähtynä Jeesus ei kuitenkaan välttämättä nosta meissä suuriakaan intohimoja. Jos häntä kuitenkin halutaan tarkastella oman aikansa yhteydessä, ovat muun muassa edellä mainitut seikat juuri niitä, jotka silloin särähtivät korvaan. Tällaiset asiat myös ovat historiallisesti merkittävimpiä tekijöitä, sillä ne viime kädessä johtivat kristinuskon eriytymiseen juutalaisuudesta.

Painotuksen vaihtumisesta huolimatta ei ole itsestään selvää, että sen ymmärtäminen, mitä kaikkea Jeesuksen juutalaisuus tuo mukanaan, olisi omana aikanamme tullut ratkaisevasti helpommaksi. Siksi on hyvä, että kysymys Jeesuksesta ja juutalaisuudesta pysyy elävänä, että siitä keskustellaan ja että siihen löydetään monipuolisia näkökulmia.

•

Artikkeli perustuu esitelmään Tieteen päivillä vuonna 2001.

•

Artikkelin pääkuva on tehty tekoälyllä. Kuvan lähde: Wikimedia Commons.

•

Lue myös:

Joulun kummallisten valoilmiöiden arvoitus – Miksi Betlehemin tähti oli merkityksellinen varhaisille kristityille?

Nag Hammadin gnostilaiset tekstilöydöt ja kristinuskon synty – Tarkastelussa Tuomaan evankeliumi

Oikeudenkäyntien historia osoittaa, miten tuomiolle voivat joutua niin tottelemattomat kuin liian tottelevaisetkin

•

Haluatko pysyä kärryillä uusimmista tiedeartikkeleista? Tilaa Tieteessä tapahtuu -uutiskirje!